perjantai 22. joulukuuta 2017

Hetkiä jäähyväisten äärellä


Herätyskelloni soi aamulla kello 3.15. Malin ensimmäinen, mahdollisesti päivän ainoa taksi kohti Labéa lähtee aamuyöstä. Ammattiyhdistys on päättänyt niin.

On aika lähteä kotiin Suomeen. 

Ulkona on pilkkopimeää. Lukitsen huoneeni oven ja haen keittiöstä eväsleivän. Joku on jälleen jättänyt pihaporttimme yöksi auki, ja naapurin vuohet ovat käyneet penkomassa jäteastioitamme. Biojätteet, muovipullot ja muut roskat ovat pitkin pihaa. 

Sow ja Souleymane tulevat hakemaan minua autolla. Ulkolampun valossa katson vielä viimeisen kerran työkavereideni tekemää julistetta, jonka he ovat teipanneet terassimme seinään. Se on lahja heiltä minulle satavuotiaan Suomen kunniaksi.

Vive le centenaire de l'independence.

Vive la cooperation internationale.

Laitan eväät reppuun ja repun selkään, sammutan terassin valot ja astun pimeyteen. 


Aamupolitiikkaa

Taksiasemalla erotan hahmojen ääriviivoja pimeydessä. Sow jää kanssani odottamaan lähtöä. Taksi ei lähde, ennen kuin se on täynnä. 

Odotellessamme puhumme vielä kerran Malista, sen huikean kauniista maisemista, Guinean rikkaista luonnonvaroista, korruptiosta, huonosta hallinnosta, työttömyydestä, huonoista teistä, köyhyydestä, pohjoisen sähköttömyydestä ja vedenpuutteesta. Siitä, miten paljon mahdollisuuksia voisi olla. Siitä, miten asiat voisivat jonain päivänä olla toisin, jos tehtäisiin oikeudenmukaisia valintoja ja uudistuksia. 

Eräs matkustajista salakuuntelee hiljaista keskusteluamme. Hän tunkee väliin, alkaa haukkumaan nykyhallintoa. Sattumalta taas eräs toinen matkustaja on hallinnon työntekijä Conakrystä. Hän suuttuu, ja ryhtyy puolustamaan nykyhallintoa. Huuto alkaa. Loputkin matkustajat yhtyvät kinaan. Kello on puoli viisi, ja Malin hiirenhiljainen, pimeyden nielemä taksiasema syttyy tuliseen verbaalitaistoon. 

Oooh non, Sow sanoo. Itsekin lausahdan klassiset oho-hupsit. Liukenemme vaivihkaa kauemmas tahattomasti aloittamastamme sopasta. 

Kinastelu jatkuu autossa. Matkan varrella taksi hajoaa viisi kertaa tielle. Matkustajat kerääntyvät tutkimaan konepellistä tupruavaa savua ja etsimään ratkaisua. Se saa lopulta sovun syntymään, yhteistyö ja yhteinen päämäärä päästä Labéen vielä tämän päivän aikana. 


Conakry

Puolitoista vuorokautta myöhemmin olen Guinean pääkaupungissa Conakryssä. 

Istun hotellihuoneen sängyllä, nautin ilmastoinnista ja kirjaudun wifiin. Katson France 24 -kanavaa televisiosta. Siellä puhutaan Katalonian vaaleista ja siitä, miten YK:n yleiskokous on torjunut Trumpin Jerusalem-päätöksen. 

Välillä vaihdan Africa 24 -kanavalle. Siellä tarkastellaan maailmaa afrikkalaisesta perspektiivistä.

Conakryssä ilostun väkisinkin samantien kaikesta sellaisesta, joka ei vielä ole mahdollista Malissa. Asioista, jotka toimivat ja tekevät helppoon elämään tottuneen suomalaisen elämästä jälleen mukavan helppoa. Ympärivuorokautisesta sähköverkosta, juoksevasta vedestä, ruokavaihtoehtojen runsaudesta, päällystetyistä asfalttiteistä. Siitä, että voin ladata MacBookin milloin haluan. Malin kotona se onnistui vain kello 10-12 välillä aamupäivällä. Ei aiemmin, ei myöhemmin. 

Maailma ja kehitys ulottuvat aivan eri tavalla Conakryyn, kuin Maliin. Mutta kaikkeen tottuu, kun on valmis joustamaan ja asennoitumaan oikein. 

Vaikka Mali on todellista periferiaa, on sekin silti osa maailmaa. Malin tuttuni lähettävät minulle viestiä Whatsappissa, maailman uutiset ulottuvat sinnekin, eivätkä kaikki sen asukkaat ole rutiköyhiä. Joskus käy jopa turistejakin, ja aivan varmasti heitä tulee vielä tulevaisuudessa lisää, kaikki sanovat. 

Paljon on toki silti vielä tehtävää, jotta alueen elinolosuhteet paranisivat. Paljon on köyhyyttä, korruptiota, epätasa-arvoa, keskeytyneitä koulu-uria ja liian aikaisia avioliittoja. Huonoa opetusta, huonoa hallintoa, huonoa infrastruktuuria, tiedonpuutetta ja yksipuolista ravintoa. 

Chez nous c'est comme ça, Malissa sanotaan. Meilläpäin asiat on näin. Mutta optimistista  uskoa valoisampaan tulevaisuuteen löytyy. Hyvä niin. Petit à petit, pikkuhiljaa. Vaikka kyllä moni on myös turhautunut siihen, että itsenäistymisestä tulee ensi vuonna kuluneeksi kuusikymmentä vuotta, ja edelleen ollaan tässä pisteessä.

Hyvä hallinto, koulutus ja tasa-arvo. Näiden pilareiden varaan voi rakentua taloudellisesti, sosiaalisesti ja ympäristöllisesti kestävä kehitys.

Olen Guineassa oleskeluni aikana oppinut valtavasti, oloni on tiedollisesti ja taidollisesti voimaantunut. Toivottavasti olen pystynyt antamaan myös jotain takaisin. 

Olen onnellinen, että lähdin tänne.

Parasta Malissa on sen ihanat ihmiset. Palaathan jonain päivänä takaisin, kaikki kysyvät. 

Lupaan tehdä niin.

Merci et à la prochaine, ma Guinée. 


maanantai 18. joulukuuta 2017

Malin naisista


Malissa ei töiden puitteissa juurikaan kohtaa naisia. 

Kyllä naisia koko ajan on kaikkialla. Heidän kanssaan tulee vaihdettua pari sanaa niistä näistä, Malin kylmenevästä säästä, perheen kuulumisista ja niin edelleen. Vastaukset ovat aina samanlaisia, vuodenajan sää on viileä ja perheelle kuuluu aina hyvää.

Eikä muulla tavalla tavan mukaan oikein voisikaan vastata.

Töissä kaikki ne keskustelut, joissa olen päässyt edes hieman ymmärtämään Guineaa pintaa syvemmältä, olen käynyt miesten kanssa. Kaikkialla minne menenkin, on aina miesten vastaanotto. Tilaisuutta keskustella naisten kanssa vakavasti esimerkiksi yhteiskunnallisista asioista ei ole tarjoutunut kovinkaan usein luontaisesti. 

Se kertoo paljon yhteiskunnasta.

Indigon hanke tähtää ennen kaikkea alueen naisväestön elinolojen parantamiseen. Luonnollisesti myös naisten pitäisi olla toiminnan keskiössä.

Kokemukseni mukaan naiset pysyttelevät täällä usein taka-alalla, eivät pidä itsestään ääntä tai aktiivisesti astu esiin samalla tavalla kuin miehet.

Sellaisiksi naiset kuulemma kasvatetaan täällä, minulle kerrotaan. 



Aamiaisella

Istun naapureitteni Aissatoun ja Fatoun kanssa aamiaisella kotona Aubergella. Haluan kysyä muutaman asian naisten asemasta Guineassa.

Olen tottunut näkemään molemmat useimmiten hillittyinä. Aluksi molemmat ovatkin hieman vaivaantuneita ja ujoja, kun kysyn, millainen on guinealaisen naisen rooli perheessä ja yhteiskunnassa ylipäänsä.

Arjessa nainen on vaimo, puoliso, huoltaja, siivooja, ruoanlaittaja, pyykkäri. Nainen hoitaa kodin ja lapset, he luettelevat hitaasti.

Fatou ei ole käynyt koulua. Hän osaa lukea ja kirjoittaa hieman. Lapsuutensa Fatou vietti kotitöitä tehden. Ranskaa hän oppi kuuntelemalla muita. Aissatou on opettaja alakoululla.

Lopulta käy niin, että ”muutaman” asian kysyminen muuttuukin kahden tunnin mittaiseksi tuliseksi keskusteluksi. Äänensävy tiukkenee ja puhe nopeutuu.

– Naisten elämä täällä on usein kärsimystä! Fatou sanoo. Aissatou nyökyttelee vieressä ja sanoo:

– Naisten pitää kestää työttömyyttä, huonoa ruokavaliota, rahapulaa. Eivätkä naiset saa päättää omista tekemisistään ja menemisistään, naimissa olevat joutuvat kysymään kaikkeen luvan mieheltään, naimattomat vanhemmiltaan.

Miehen rooli on käydä töissä ja elättää perhe. 

Mutta myös valtaosa naisista osallistuu elannon hankkimiseen. Heidän on useimmiten pakko. Palkat ovat usein surkeita, eikä pelkkä miehen työskentely riitä koko perheen elättämiseen millään. 

Tai ainakaan, jos haluaa edes hieman myös nauttia elämästä, ostaa älypuhelimen ja uusia vaatteita.

Malissa on enemmän naisia, kuin miehiä. Miehet ovat lähteneet muualle töiden perässä, naiset ovat jääneet tänne. Hei eivät useimmiten voi lähteä noin vain.  –Katso markkinoita! Pelkkiä naisia myyjinä, Aissatou sanoo.

Guineassa on tavallista, että miehellä on useampi vaimo. Monella on kuulemma kaksi tai kolme, joskus jopa viisi. Perheen sisäinen dynamiikka saattaa silloin olla haastavaa.

Joskus jotkut miehet eivät kerro ensimmäiselle vaimolleen, että ottavat toisen.

– Mustasukkaisuutta on paljon! Edellinen vaimo ei välttämättä hyväksy uutta vaimoa, ja näiden välille saattaa syntyä kilpailua ja kitkaa. Se rasittaa perhesuhteita, Fatou kertoo.

Eräällä tuttavallani täällä on neljä vaimoa, mutta tämän omien sanojen mukaan vaimoja on todellisuudessa vain kolme, koska ensimmäinen ei pystynyt saamaan lapsia. Naisen arvo määritellään usein edelleen sen kautta, miten hän kykenee täyttämään ”velvollisuutensa” naisena.

Tytöt menevät kuulemma useimmiten naimisiin 18-20-vuotiaina, jotkut jopa 15-vuotta täytettyään. 13-vuotiaita lapsimorsiamiakin Fatou ja Aissatou ovat nähneet, vaikka se on kiellettyä. Miehet menevät naimisiin ensimmäisen kerran kenties 25-vuotiaina, monet kuulemma vasta kolmikymppisinä tai sen jälkeen.

Nykyään yhä useampi tyttö pääsee kouluu ja ennen kaikkea jatkaa koulussa. Mutta aikainen naimisiinmeno ja raskaudet kuulemma yhä katkaisevat liian monen tytön koulu-uran kesken. 

Sitäkin Malissa kuulemma tapahtuu, että jotkut miehet kieltäytyvät puhumasta naisten kanssa vakavista asioista yksinkertaisesti siksi, että nämä ovat ”vain” naisia.

– Guinean naisia pitäisi rohkaista! He tarvitsevat tukea ja esimerkillisiä, vahvoja naispuolisia esikuvia, Fatou sanoo.

Aissatou komppaa ja jatkaa:

– Naiset pitävät tätä yhteiskuntaa pystyssä!

Lopuksi naiset kertovat kiukkuisesti pauhaten, kuinka Suomi 100 –juhlissammekin vierailleen, raskaana olleen naapurini Kadiatoun synnytys oli alkanut juhlia seuraavana päivänä. Kadiatoun aviomies ei ollut ensin suostunut päästämään tätä sairaalaan, eikä sittemmin suostunut päästämään tätä lähtemään sinne mopotaksilla.

Naapurin naiset olivat pakottaneet Kadiatoun lähtemään. Hän oli lopulta kävellyt kilometrikaupalla varvastossuissa kuoppaista tietä sairaalaan synnyttämään. Parin ensimmäinen lapsi selässään, koska mies ei suostunut lapsenvahdiksi.

Lähden töihin ja mietin, onkohan naisten tilanne muualla Guineassa yleisesti ottaen samanlainen, kuin täällä pohjoisen periferiassa. Ehkä Conakryssä on erilaista. 


Varovasti mäessä 

Seuraavana päivänä kiipeämme Lansa-vuorelle. Huipulle johtaa kapea, vaikeakulkuinen ja paikoitellen umpeenkasvanut polku. Pienet kivenmurikat, cailloux, liukuvat kenkien alla. Isot kivenlohkareet pakottavat ponnistamaan ylös jyrkässä nousussa. Yritän saada oksista kiinni, etten putoaisi. Piikkiset oksat repivät ihon rikki. Ikään kuin vuori yrittäisi vastustella vierailijoita ja haluaisi olla rauhassa.

Kylän lapset tulevat saattamaan. He juoksevat varvastossuissa pitkin reittiä ja hyppivät ketterästi kivillä ja oksilla. Lansan lapset ovat tottuneet maastoon.

Doucement, doucement, he sanovat, kun liukastelen kivimurskassa.

Yksi vanhimmista tytöistä värvää itsensä henkilökohtaiseksi oppaakseni. Hän hätyyttelee muita lapsia pois ja huolehtii ylpeästi löytämästään turistista.

Ylhäällä katselen Malin vuoria ja vuoria Malin jälkeen. Ne jatkuvat silmänkantamattomiin.


Lansalla
 

lauantai 9. joulukuuta 2017

Hyvää syntymäpäivää, Suomi


Haluan leipoa korvapuusteja itsenäisyyspäivän kunniaksi. Menen sitä varten ostoksille keskustaan. Kanelia ja kardemummaa täältä ei saa, mutta Anna jätti niitä minulle.

Astun sisään katettuun kauppahalliin.

– Hyvää päivää, miten kauppa sujuu, onko teillä sokeria?
– Hyvää päivää, Madame Diallo, mitä kuuluu?
– En ole Madame Diallo, hän lähti jo perheineen takaisin Suomeen. Minä olen --
– Madame Diallo, täällä on sitruunoita!
– Tarvitsisin sokeria, en sitruunoita, onko teillä sokeria? Ja olen --
– Kyllä meillä on sitruunoita!
– Ei kun tarvitsen --

Kauppahalli kaikuu huudoista ja naurusta, kun naismyyjät ryhtyvät ohjeistamaan ja avustamaan minua sokerinetsinnässä. Kierrän kaaoksessa ja lopulta löydän etsimäni kadun toiselta puolelta.

Jatkan väenpaljouteen etsimään muita elintarvikkeita. Ovensuulla näen pojan, jolla on päällään McDonald’sin punainen teepaita. Se on samanlainen kuin minulla oli aloittaessani työt amerikkalaisen hampurilaisbisneksen parissa Rokkimäkin kolmoskassalla kesäkuussa 2008.

Malissa jokaisessa puodissa on tismalleen samat tuotteet tismalleen samaan hintaan. Valinnanvaraa on sangen vähän. Torilla ei koskaan tarvitse tinkiä. Ei tietoakaan kaupanteon intensiivisyydestä tai tinkimisen draaman kaarista. Maksan päivittäistavaratuotteista saman hinnan kuin paikalliset.

Mitään s-marketmaista osta-kaikki-täältä -konseptia ei ole. Kananmunia saa yhdestä kaupasta, tomaatteja toisesta, nenäliinoja kolmannesta, porkkanoita neljännestä, leipää viidennestä. Ruokaostokset Malissa ovat toisinaan aarteenetsintää. Miten paljon ihminen voikaan innostua hienojen, madottomien tomaattien löytämisestä.

Malissa on paljon työttömyyttä. Kaikilla ei ole vakituista työtä, vaan tulonlähteitä saattaa olla useita. Ja vaikka työtä olisikin, niin palkka saattaa olla elämiseen riittämätön. Esimerkiksi täysipäiväinen opettaja saattaa pitää sivubisneksenä pientä kauppaa, ajaa taksia tai viljellä maata. Kun kerron, että valmistuin juuri maisteriksi, moni kysyy, että perustanko minäkin seuraavaksi oman ”bisneksen”, esimerkiksi pienen kaupan Helsinkiin. Pienyrittäjyys on täällä monen ainoa vaihtoehto saada tuloja.

Guineassa yliopisto-opiskelijat valitsevat nykyään yhä useammin vieraaksi kielekseen kiinan. Ennen hyväosaiset menivät opiskelemaan Ranskaan tai Yhdysvaltoihin, mutta nyt mennään joukolla Kiinaan, jonka merkitys Länsi-Afrikassa kasvaa nopeasti. Kiinan kielen taitaminen avaa täällä ovia.

Esimerkiksi metsät, kulta, safiirit, kupari, platina, smaragdit ja bauksiitti houkuttelevat kiinalaisia Guineaan. Luin paikallisuutisista, että Kiina lainoittaa guinealaisia infrahankkeita 20 miljardilla vuosien 2017–2036 välillä. Vastineeksi se saa Guinean luonnonvaroja. Lainalla rakennetaan muun muassa valtateitä ja tuetaan yliopistoja. Kiinalla on merkittävä rooli koko Afrikan maanosan talouskasvussa.

Malilaiset matkalla sunnuntaimarkkinoille


Radio Rurale

Radio on Malissa tärkeä viestintäväline. Sitä kautta tiedotetaan, koulutetaan ja kommunikoidaan. Vaikka monella paikallisella on älypuhelin, niin esimerkiksi tietokoneita ei ole kovin monella. Tabletit ovat kasvattamassa suosiotaan.

Malin radion nimi on Radio Rurale. Se oli hetken pois toiminnasta, koska sadekaudella salama iski antenniin, joka näin tuhoutui. Nyt radio toimii taas.

Olemme Sow’n kanssa kaupungilla ja päätämme käydä kurkkaamassa, onko ”radiolla” ketään.  Radio Rurale on hip’n’cool -hengessä maalattu rakennus prefektuurin hallintorakennusten lähellä. Matkalla ohitamme myös Malin ensimmäisen hotellin. Se on hylätty ja autio. Ovi on jäänyt auki ja repaleiset verhot lepattavat aavemaisesti hiljaisuudessa. Öisin siellä kuulemma nujakoidaan.

Travail, Justice, Solidarité. Työ, oikeus, solidaarisuus. Niin lukee Radio Ruralen toimiston seinällä. Johtaja Souleymane Kankouma Diallo ottaa meidät vastaan. Malissa on paljon Souleymane Dialloja, Kankouma on herra Diallon kotikylän nimi ja erottaa hänet muista Souleymane Dialloista.

Herra Diallo esittelee meille innoissaan radion tiloja.

– Malissa radio kytkee alueen yli tuhat kylää viestinnän piiriin, se on tärkein viestintäkanavamme, hän kertoo.

Radio Ruralen ohjelmat käsittelevät muun muassa terveyttä, koulutusta, hallintoa, maanviljelyä, kulttuuria, urheilua, yhteiskuntaa, kehitysasioita, julkimoita ja naisia. Katson aikataulua.

Maanantaina kansalaisoikeuksia ja –velvollisuuksia aamulla, lisääntymisterveyttä illalla. Tiistaina ympäristönsuojelua ja asiaa naisten ympärileikkauksista aamulla, kotieläinterveyttä illalla. Keskiviikkona rokotuksia ja aliravitsemusta aamulla, eroosiota ja saasteita illalla. Torstaina koulutukseen liittyvää asiaa aamulla, äitiysterveyttä illalla. Perjantaina keskustelua islamista ja kristinuskosta aamulla, asiaa metsäpaloista illalla. Lauantaina käsitöitä ja kankaita aamulla, kompostointia illalla. Sunnuntaina nuorisotoimintaa aamulla, naistenoikeuksia ja kylien historiaa illalla.

Ja paljon muuta.

Käyn äänityshuoneessa. Ikkunan takana äänitarkkailija katsoo minua tylsistyneenä.

 – Kun televisioita ei useimmiten ole ja nettisaldon lataaminen on kallista, ihmiset luottavat radioon! herra Diallo sanoo.

Malin ensimmäinen hotelli matkan varrella paikallisradiolle. Jäisitkö yöksi?
Radio Rurale


Pullakeisarin taidonnäytteet

Itsenäisyyspäivä koittaa. Malissa on tietenkin käytettävä leivontaan kuivahiivaa, kun jääkaappia ei ole. Olen kuumentanut maidon huomaamattani hieman liian kuumaksi. Se tietysti tappaa hiivan, eikä taikina kohoa. Voi kehveli.

Teen vesihauteen, jotta kohoaminen alkaisi. Olen luvannut olla uunilla 15 minuutin päästä. Kiireessä sählään ja laitan taikinavadin vahingossa ämpäriin, jonka pohjalla on aivan liikaa vettä. Suomi100 -kontribuutioni lilluu yli äyräiden tulvineessa porakaivovedessä.

Lirutan vettä maahan ja hotellinjohtaja JB tulee katsomaan taikinan kohtaloa – C’est ne pas grave! Ei hätää! JB sanoo iloisesti. – C’est pulla Mali style!

Uunilla lykkäämme korvapuustit valtavaan pimeään savipätsiin paistumaan ja odotamme. Näytän uunin työntekijöille kuvia Suomesta. Äiti on hiihtämässä Lapissa. Lumiset maisemat saavat paikalliset riemastumaan.

Illalla juhlimme satavuotiasta Suomea. Hyvää syntymäpäivää, kaikki sanovat minulle ja toisilleen. Heilutan Suomen lippua ja työkaverini pitävät juhlavia puheita yhteistyöstä suomalaisten kanssa. Sanon itsekin muutaman sanan.

Katastrofikorvapuustini niittävät kehuja ja ovat menestys. Ja hyviä ne toden totta ovatkin.

Se on pieni sinivalkoinen hetki Guineassa.


Naapurini Moustafa auttoi leipomisessa

Uunilla

Suomi 100 -juhlapöytä koreana

Hyvää syntymäpäivää, rakas Suomi!


maanantai 4. joulukuuta 2017

Näkkäristä Nokiaan


Kesken torstain työpäivän Sow sanoo, että nyt lähdetään häihin. Nytkö? Minullas on jalassa Niken sukkalenkkarit ja päällä harmaa teepaita. Nappaan reppuni ja niin me lähdemme siltä istumalta hääpaikalle.

Tyylilyylin tyyliin. Abu Dhabissa säilytin suurlähetystöllä aina jakkua ja korkokenkiä siltä varalta, että yhtäkkiä koittaakin äkillinen lähtö jonnekin edustamaan. Olisi varmaan pitäny soveltaa samaa taktiikkaa Malin töihin.

Naiset hääräävät talon takana valmistamassa ruokaa. Miehet istuvat majilismaisesti pihan reunoilla tuoleilla ja matoilla. Minut istutetaan jälleen kunniapaikalle. Olen ainoa nainen sadan miehen joukossa. Hääparia en näe missään. Morsian on kuulemma 16-vuotias, ehkä 17.

Itse hääjuhla tansseineen ja musiikkeineen järjestetään illalla Bunguirin kylässä. Tämä on vasta häiden uskonnollinen osuus. Siihen osallistuu kaupungin merkkihenkilöitä ja uskonnollisia johtajia. Eli lähinnä miehiä.

En ole koskaan ennen ollut häissä näkemättä vilaukseltakaan hääparia, joka ei edes ole paikalla. Enpä toisaalta ole myöskään koskaan ennen ollut häissä lenkkareissa ja jumppapaidassa. Guinea on ollut monien ensimmäisten kertojen matka.

Minut esitellään imaamille. Hän käy joka vuosi guinealaisten pyhiinvaeltajien kanssa Saudi-Arabian Mekkassa ja tuntee hyvin Persianlahden seutua. Imaami kertoo kuulleensa, että olen ollut töissä Arabiemiraateissa. Malissa sana kiirii aina niin nopeasti. Keskellä köyhää pohjoisguinealaista periferiaa keskustelemme ranskaksi Dubain loistosta ja Abu Dhabin diplomatiapiireistä.

Imaamin viininpunainen silkkikaapu kimaltelee auringonsäteissä. – Kiitos, että tulit avustamaan hääjuhlassa, hän sanoo lopuksi. Hymyilen ja kiitän, että sain tulla. Siitä avustamisesta en niinkään tiedä. Nauhat vasemmassa Nikessäni ovat auenneet.

Imaamin puheen jälkeen kaikki lähtevät syömään. Juhlapaikalla ei syödä, vaan ruokailu on jaettu koteihin ympäri lähialuetta. Meille tuodaan toimistoon lautasellinen marokkolaista couscousia, ranskalaisia ja lihaa.


Malin sairaala

Työkaverini Lamine on pyytänyt minulle ”audienssin” vierailla Malin prefektuurin sairaalassa. Se on kaunis, keltainen ja rauhallinen. Sen pihalla käyskentelee vuohia.

Indigon nykyinen hanke liittyy alueen hygieniaolojen ja sanitaation parantamiseen. Haluan käydä sairaalassa tutustumassa alueen hoitomahdollisuuksiin ja terveystilanteeseen ylipäänsä.

Yleislääkäri Frederic Haba ottaa meidät vastaan. Hän on opiskellut aikoinaan Conakryn yliopistossa ja vieraillut Suomessakin vuonna 2000.

– Suomalaisia terveydenhuoltoalan ammattilaisia ja kehitysyhteistyön parissa työskenteleviä kiinnosti hirveän paljon se, minkälainen tilanne Guineassa on toiminnan läpinäkyvyyden, korruption ja demokratian suhteen. Muistan, kuinka kaikki kyselivät siitä aivan valtavasti, etenkin Suomen ulkoministeriön edustajat, tohtori Haba kertoo.

Huono tilanne oli silloin, ja huono se on edelleen. Täkäläiset pauhaavat jatkuvasti siitä, miten huonon hallinnon ja korruption takia kansalaisten varat katoavat Kankkulan kaivoon. Köyhät pysyvät köyhinä, vaikka maalla on aivan valtavasti luonnonvaroja.

– Mutta uskon nuorempaan sukupolveen, ehkä myös terveydenhuollon toimintaympäristö muuttuu vielä, tohtori sanoo.

Istumme tohtori Haban toimistossa ja keskustelemme sairaalan toiminnasta. Tohtori puhuu paljon ja nopeasti, ja saan kertaheitolla tietopaketin lisäksi haastavan perehdytyksen terveysalan sanastoon ranskaksi.

Mikä on yleisin sairaudesta johtuva kuolinsyy Malissa? kysyn, vaikka arvaan vastauksen.

Malaria. Siitä täällä puhutaan jatkuvasti.

– Malarian selviytymisprosentti on tosin parantunut viime vuosina huomattavasti. Nykyään 90 prosenttia sairastapauksista selviää hengissä. Esimerkiksi hyttysverkkojen käytön yleistyminen on auttanut, tohtori vastaa.

Malarian lisäksi muita yleisimpiä riesoja ovat lasten aliravitsemus, hengitystiesairaudet, ripuli, tyrät, parasiitit ja diabetes. Keisarileikkauksia tehdään paljon. Syöpääkin on paljon, etenkin rintasyöpää ja kohtusyöpää naisilla, eturauhassyöpää miehillä. Mutta ei Malissa kemoterapiaa saa. Syöpäpotilaiden on matkustettava hoitoihin Conakryyn tai joskus jopa Dakariin Senegaliin. Monella ei ole siihen mitenkään varaa. Silloin jäädään kotikylään kuolemaan.

Sairaalassa on kolme kätilöä, yksi yleislääkäri, yksi lastenlääkäri, yksi hammaslääkäri, kolme sairaanhoitajaa, viisi yleisapulaista, yksi röntgenhoitaja, yksi farmaseutti ja neljä laboranttia. Toisinaan se riittää, useimmiten ei.

Valtio maksaa sairaalan työntekijöiden palkat ja subventoi lääkkeitä. Muu rahoitus tulee YK:n väestörahasto UNFPA:lta, lastenrahasto Unicefilta, Africa Finance Corporationilta eli AFC:ltä sekä Maailman terveysjärjestö WHO:lta. Sairaala rahoittaa myös itse itseään esimerkiksi keräämällä potilasmaksuja.

Synnyttäminen on ilmaista, samoin malarian ja aliravitsemuksen hoitaminen. Muulle on hintansa, mutta useimmille sanotaan, että maksa, mitä voit.

Olen melko yllättynyt siitä, että Malissa voidaan suorittaa kirurgisia toimenpiteitä. Tänne tullaan kuulemma usein myös Senegalin puolelta leikkaustoimenpiteisiin.

Mitkä ovat suurimmat ongelmat sairaalan toiminnassa? kysyn.

Tohtori Haba naurahtaa. – On hyvä, että kysyt vain ”suurimmista”. Jos luettelisin kaikki toimintaa hankaloittavat ongelmat, istuisimme tässä hyvän tovin.

Logistiset haasteet Malissa ovat hankalia. Sairaiden kuljettaminen kuoppaisilla teillä. Hallintoalueen eri osissa on muutamia ambulansseja, jotka tarvittaessa kuljettavat sairaita tänne. Myös sairaalalla on kaksi ambulanssia.

Pätevästä henkilökunnasta, lääkkeistä, tarvikkeista ja laitteista on jatkuvasti pulaa. Työntekijöiden lisäkoulutukset ovat myös minimissä. Tohtori Habaa ei kuulemma päästetä kouluttautumaan kovin kauas, vaikka kaukana hyödyllisimmät koulutukset juuri sijaitsevat. Ylemmillä tahoilla kuulemma ajatellaan, ettei hän ehkä enää palaisikaan takaisin Maliin.

Puhdasta vettä saadaan vain kaksi kertaa viikossa. Sairaalajätteen hävittäminen on loputon ongelma. Malissa ei ole jätehuoltoa, ja kaikki roskat kipataan maahan, osa poltetaan. Mutta ei kasvaimia ja verta haluta heittää luontoon.

Myös verestä on jatkuva pula, lisäverta ei niin vain saada. Sähkötkin menevät usein poikki. Silloin potilaat makaavat pilkkopimeässä.

– Onneksi äitiyskuolleisuus on vähentynyt huomattavasti täällä Malissa ja ylipäänsä Guineassa. Suomessa äitiyskuolleisuus taitaa olla melkein nollassa? Suomessa äideillä on maailman parhaat oltavat. Se on mahtava juttu, tohtori hymyilee.

Ihana, rakas Suomi, jossa kaikista pidetään huolta.

 – Kiertäisimmekö hieman? Näytän sinulle paikkoja, tohtori nousee penkistään ja ohjaa minut ulos huoneesta auringonpaisteeseen. Kierrämme leikkaussalit, potilashuoneet, hammaslääkäritilat ja odotushuoneet.

Lopuksi saavumme synnytyssaliin. Siellä on synnytys juuri käynnissä.

 – Tänne vain, peremmälle! tohtori sanoo iloisesti. Synnyttävä nainen kirkuu tuskasta ja katseemme kohtaavat pikaisesti. Tunnen oloni kovin ylimääräiseksi huoneessa. Myös kätilöt tuijottavat minua.

Oven ulkopuolella vuohi on tunkenut päänsä roskakoriin ja kaataa sen.


300 vuoden uni

Viimeiset suomalaiset lähtevät. Olen nyt mitä luultavimmin ainoa ulkomaalainen koko hallintoalueella. Kotonakin on niin hiljaista. Anna jättää minulle rasiallisen näkkäreitä ja hapankorppuja.

Ja Suomen lipun. Ihana satavuotias Suomi. Ripustan sen terassilleni. Kauniit sinivalkoiset värit heiluvat Harmattanin hiekkatuulessa, kun Saharan muruset kurottautuvat tomuttamaan muistoa kotimaasta. Pian Suomi terassillani näyttänee samalta kuin kaikki Malissa, vanhalta ja pölyssä uurtuneelta. Se on silti rakas ja mahdollisuuksia täynnä.

On Guineakin mahdollisuuksia täynnä, miksi ei olisi. Ilman uskoa parempaan tulevaisuuteen ei ainakaan tapahdu mitään. 

Hyvä hallinto, sukupuolten välinen tasa-arvo ja koulutus. Olen täällä konkreettisesti nähnyt, miten näiden kolmen vajavaisuus torppaa yksilön ja yhteiskunnan mahdollisuudet. Ne ovat oikeudenmukaisen ja kestävän kehityksen edellytys.

 – Teidän suomalaisten pitäisi nukkua 300 vuotta! Sillä aikaa me otamme teidät kehityksessä kiinni, Lamine sanoo toimistolla ja kurkottaa kaapin päältä rukousmattoa.

– Mutta meillä menee niin hirveästi aikaa tähän rukoilemiseen, ajattele, viisi kertaa päivässä! Eihän tässä maassa kukaan ehdi ponnistamaan ylös köyhyydestä, kun koko ajan pitää rukoilla. Kirjoita tämä blogiisi! hän sanoo nauraen ja poistuu huoneesta.

Lupaan tehdä niin.

– Ja kehitystä odotellessa syö mangoja, niin nukut paremmin! Ja Alzheimerkin pysyy poissa, hän huikkaa vielä seinän toiselta puolelta asettaessaan rukousmattoa kohti Mekkaa. Pian oven takaa kuuluu Allahu akbar, Jumala on suurin. Hiljainen rukous alkaa. Harmikseni Malissa ei juuri nyt ole mangokausi.


Tapaaminen Nokian muistolla

Törmään lukion englanninopettajaan kaupungilla. En melkein huomaa häntä, kun yritän saada iPhoneni verkkoyhteyttä toimimaan. Ajaudumme puhumaan siitä, miten nykyään kulutamme liikaa aikaa sosiaalisen median parissa. Myös Hore Fellon lukiolaiset räpläävät jatkuvasti puhelimiaan tunneilla.

Kyllä ennen oli kunnollista, hän nauraa. Oli yksinkertaiset Nokian kapulat, joiden akkukin riitti viikoksi. Nokia oli Guineassakin monen ensimmäinen puhelin.

Hetkessä niin erilaiset elämämme kohtaavat ohimennen Nokian muistolla. Sitten hyvästelemme, hän lähtee ja minä jään väkertämään puhelintani. Jalkojeni vierestä vipeltää ohi kaksi lammasta ja meinaan kompastua.

Kotona Aubergella mutustan kuivaa näkkäriä iltapalaksi. Miten hyvältä se maistuukaan.

Häissä, naiset menossa sisätiloihin,
miehet kerääntyvät kuuntelemaan imaamin puhetta


Terveys maksaa Malissakin. Hinnasto sairaalan pihassa.


Mm. Maailman väestörahasto UNFPA rahoittaa sairaalaa


Tohtori esitteleen sairaalan toista leikkaussalia.


Laminen kanssa tutustumassa sairaalan hoitohenkilökuntaan


Sairaalan pihalla